23. tammikuuta 2018

Mikä minusta tulee isona?


Pappani sanoo aina joskus, ettei hän tiedä vielä mikä hänestä tulee isona. Se on lohduttavaa kuulla, koska en tiedä minäkään. Neljänkymmenen ikävuoden rajapyykki lähestyy vääjäämättä ja on vuosi vuodelta lähempänä. Sitä on alkanut miettiä omaa elämää ja menikö kaikki niinkuin piti. Sitten sitä miettii vielä tulevaakin, ehkä nyt olisi viimeiset ajat tehdä jotain ratkaisevaa, jos haluaa saavuttaa vielä jotain. Se saa aikaan pienen paniikin. Mitä jos olenkin liian mukavuuden haluinen mihinkään?


Kirjoitin ylioppilaaksi hienoin arvosanoin, yksi L ja viisi E:tä. Mainitsin kaikille, että vanhalla systeemillä olisin saanut kuusi ällää. Lukion jälkeen sain valita kolmesta opiskelupaikasta mieluisimman, pääsin yliopistoihin sisään suoraan papereilla ilman pääsykokeita. Lähdin opiskelemaan diplomi-insinööriksi. Parin vuoden opiskelun jälkeen henkilökohtaiset syyt saivat haluamaan kauas pois opiskelukaupungista ja päädyinkin sattumalta opiskelemaan ravintola-alaa.


Elämä johdatti uusille urille. Tapasin mieheni, perustimme perheen ja päädyin työskentelemään mieheni perheyrityksessä. Viime syksynä tuli kymmenen vuotta täyteen samassa työpaikassa. Nuorena haaveilin arkkitehdin ammatista. Tai että olisin jonkun alan tohtori. Minusta piti tulla jotain suurta ja mahtavaa, mutta päädyinkin tekemään sihteerin hommia. Se kaivelee välillä vietävästi. Viime aikoina se on kaivellut jostain syystä todella paljon. En tiedä mitä haluaisin elämältä. En usko, että jaksaisin enää opiskella. Ja miten se onnistuisikaan tässä elämänvaiheessa.


Olen jotenkin tosi paradoksaalinen persoona. Toisaalta nautin yksinäisestä hiljaisesta puurtamisesta, siitä etten ole kaiken keskipisteenä, etten joudu sanomaan mielipidettäni tai tekemään päätöksiä. Toisaalta janoan aivan hirveästi sitä, että joku ihailisi, pitäisi mahdottoman viisaana ja kadehdittavan etevänä. Haluaisin saavuttaa jotain pysyvää, jonkun merkin tai meriitin, jonka voisi laittaa seinälle ja ihailla sitä. Että ihmiset ihailisivat. Ja sitten taas kauhistun ajatusta ja totean, että on parempi olla tekemättä itsestään numeroa. Mutta sellainen minä olen, en tee itsestäni numeroa, mutta odotan että joku muu tekisi. Että saan sitten naurahtaa, eihän tuo nyt mitään ole.


Aika vähissä vain on elämässä ne tilanteet, kun saa kokea onnistuneensa jossain aivan huipusti. Tällä hetkellä asia johon haluan panostaa ja jota haluan kehittää, on tämä blogi. Aloin seurata blogi-listoja, kun jossain vaiheessa tajusin, että meikäläisen blogihan keikkuu siellä jollakin sijalla. Ei millään huippusijoilla, mutta kuitenkin. Kuitenkin mietityttää se, että kuinka ammattimaisesti sitä jaksaa tulevaisuudessa täyspäiväisen työn lisäksi panostaa blogiin.


Tuntuu hölmöltä julkaista tällainen postaus. Tässä ei ole päätä eikä häntää, ei kunnon rakennetta eikä lopputulosta. Mutta sellaista elämä taitaa olla, ei kunnon rakennetta eikä lopputulosta. En tiedä mitä haluan, mutta tiedän että haluan tietää. Jonkinlainen murroksen aika on ehkä meneillään ja kun se on selätetty, on tiedossa toivottavasti seesteisempää. Voisi olla hyvä totutella pappani tavoin ajatukseen, etten vielä vanhanakaan tiedä mitä minusta isona tulee. Ehkä epävarmuuden hyväksyminen saisi mielen tyyntymään ja nauttimaan jokapäiväisistä asioista.


Tiedätkö sinä jo, mikä sinusta isona tulee? :D

20 kommenttia

  1. Hyvä postaus! (Kauniit kuvat myös.) Suurimman osan ajasta minäkään en tiedä, mikä minusta tulee isona, mutta aina välillä päähän pälkähtää sellaisia välähdyksiä, että koen tietäväni. Tai oikeastaan en tiedä täsmälleen, mikä, mutta ainakin, minkälainen. :D

    Jos oma nykyinen duuni on aivan miellyttävä, riittävän motivoiva, ei liian stressaava, ja rahaakin tulee juuri sopivasti, ei ehkä kannata lähteä vaihtamaan. Sen sijaan yksi mahdollinen tapa saada elämään lisää niitä onnistumisen hetkiä ja merkityksellisyyden tunteita on vapaaehtoistyö. Voi ryhtyä harrastamaan vaikkapa järjestötoimintaa. Sitten saattaa päätyä vaikka tilanteeseen, jossa joku kutsuu "arvon puheenjohtajaksi" ja osoittaa ihailua. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuokin, kiitos vinkistä! :) Tosin en koe olevani mikään järjestöihminen ja puheenjohtajana olisi varmaan liian jännittävää olla. :D Mutta eihän sen työn tarvi olla ihmistä määrittelevä tekijä, itseään voi kehittää ja hankkia kokemusta muillakin tahoilla. :)

      Poista
  2. Luulen, että tuollaiset "kriisit" kuuluvat elämään. Välillä täytyy pohtia, että mitä haluaa, kuka on jne. Itse kuvittelin 5 vuotta sitten, että minusta tulee opettaja. Tähtäsin koko opiskelujen ajan siihen, että jonain päivänä haluan itse opettaa tulevia lähihoitajia. Nyt kyseinen ajatus tuntuu kaukaiselta, eikä edes tavoittelemisen arvoiselta. Uusia teitä kuljettavana ja uusia arvoja työstettävänä. Se on elämää! Ihana tutustua sinun sisimpääsikin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti kriisit kuuluvat elämään. En usko että kasvua tai eteenpäin menemistä tulee muuten. Välillä on hyvä joutua miettimään asioita aivan uudelta kantilta. :)

      Poista
  3. Elämässä on niin monia aloja ja asioita joista on kiinnostunut!
    Mutta mikä on se oikea minulle?
    Mieheni (45v.) ei todellakaan tiedä vieläkään mikä hänestä tulee isona!! =D
    On kokeillut montaa alaa ja haaveili olevansa joskus tehtaanjohtaja...nyt hän sellainenki, mutta ei vain tiedä mitä vielä haluaisi!
    Jos hän näkee miehen nostokurjen nokassa, ajatelee heti että 'tuota en olekaan vielä kokeillut!'
    Minä taas olen uppoutunut kasvien ja kukkien sieluun pienestä pitäen enkä muuta osaa.
    Toki olen myös koulutukseltani somistaja ja sisustusassari...haaveilin kuitenkin graafisesta alasta ja toimittajan urasta. Niitäkin kokeilin, hatarin tuloksin.
    Olen 42-vuotias ja edelleen samalla alalla mihin rakastuin.
    Terveys (tai sen puuttuminen kasvien takia) on ainoa asia joka minut saa alalta pois.
    Vielä sinnittelen, mutta takaraivossa kytee kysysmys...mitä sitten?

    Vaikeita kysysmyksiä, joihin vain jokainen itse voi löytää vastauksen.
    Pidetään aistit auki ja tunnustellaan mikä on se oma juttu!
    Hyvä postaus!

    Talvisen kauniita päiviä sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset! Paljon olisi elämässä kiinnostavaa, mutta ihan kaikkeen ei voi noin vain sännätä. :) Toivotaan että kullekin löytyy se oma juttu, ja kyllähän elämä johdattaa usein ihan oikeaan suuntaan, vaikkei sitä matkan varrella aina uskoisikaan.

      Poista
  4. Todella mielenkiintoista pohdintaa! Itsekin tuskailen välillä näiden samojen asioiden kanssa. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että kaikille löytyy se oma polku :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin uskon minäkin. Tsemppiä sinnekin pohdintojen kanssa! :)

      Poista
  5. Uskon kaikkien aika-ajoin pohdiskelevan erilaisia vaihtoehtoja elämälleen.
    Liian vanha et ainakaan ole minkään uuden aloittamiseen <3
    Minä hain 42-vuotiaana opiskelemaan sosiaalikasvattajaksi. Olisi pitänyt olla ylioppilas. En ollut. Sattuma puuttui peliin.
    Minut valittiin, ehdolla, että opiskelen lukion ruotsin, englannin, fysiikan ja kemian ammattiopintojen ohessa ja käyn tenttimässä ne läheisessä lukiossa. Näin tapahtui. Vähän nolotti istua lukioikäisten joukossa ;) Nyt tuota tutkintoa ei enää ole olemassakaan. On sosionomeja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ihminen ei kai koskaan ole liian vanha opiskelemaan. Tiedän monia vanhemmallakin iällä jatko-opintoja suorittaneita. Meillä vain on kovat asuntovelat päällä, joten en voisi ihan kokonaan hypätä työelämästä pois. Opiskelut pitäisi hoitaa työn ohella. Mutta ei kai sekään poissuljettua ole. :)

      Poista
  6. Luulenpa, että aika moni elää elämänsä saamatta selville, mikä haluaa olla isona. Ehkäpä ei ole tarpeenkaan tavoitella tulevansa joksikin, vaan elää ainokaisen elämänsä siten, että kokee elävänsä ja olevansa niin onnellinen, kuin se kulloinkin on mahdollista. Tänä päivänä yksi tutkinto ja ammatti ei välttämättä enää riitä takaamaan työtä ja tuloa loppuelämäksi. Opiskella voi kaiken ikäisenä. Moni opiskelee saadakseen uuden ammatin, paremman elintason ja ties mitä. Moni opiskelee siksi, että haluaa oppia ja tietää enemmän. Ystäväni aloitti uudet opinnot yli nelikymppisenä ja valmistui kasvatustieteen maisteriksi, perusti perhekodin ja työn raskaudesta huolimatta kokee olevansa omalla alallaan. Hänen äitinsä ajoi ajokortin viisikymppisenä. Jokainen varmasti kokee aika-ajoin erilaisia ikään liittyviä kriisejä. Kaipa ne kuuluvat ihmisen elämään, nekin. Ehkä niissä kriiseissä piilee myös jonkin uuden siemen. Se paljastuu vasta myöhemmin. Pahinta kai on elää sitku-elämää ja joskus vanhana katua elämätöntä elämäänsä. Tsemppiä siis pohdinnoillesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset! Se olisi aika ikävää, jos vanhuuden päivillään huomaisi ettei ole oikeastaan elänyt sellaista elämää kuin oli ajatellut. Minä luulen että tästä kriisistä seuraa tosiaan jotain hyvää ja uutta, saa nähdä. :)

      Poista
  7. Ihan loistava postaus♥ ja herätti kyllä paljon ajatuksia..Taitaa tähän ihmisen "kasvuun" kuulua sellainen ajoittainen itsetutkiskelu..mitä on saavuttanut ja mitä vielä olisi savuutettavissa. Minusta on oikein hyvä välillä pysähtyä pohtimaan..siinä saattaa välillä herätä huomaamaan että jollei halua asioiden junnaavaan vaan paikoillaan niin olisi tehtävä jotain. Mukava oli lukea sinun upeasta koulumenestyksestä..ei tuollainenkaan tule ilman kovaa työtä!♥ Leppoisia pohdintahetkiä..enkä minäkään vielä tiedä mikä minusta isona tulee:)♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohduttavaa tietää, etteivät muutkaan tiedä mitä heistä isona tulee. :D

      Poista
  8. Olipas kiva postaus!
    Ja on teillä vaan kaunista!
    Monta kertaa jäin vaan ihastelemaan kuvia.😀😍

    Minäkään en tiedä vielä mikä minusta tulee isona.😀

    Toivottavasti sinä löydät vielä sen oman juttusi.
    Olet vielä nuori, niin opiskelukin voi olla kivaa työn ohella.

    Ihanaa viikon jatkoa!❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset, ehkä se oma juttu vielä löytyy. Ja onhan minulla jo nyt montakin omaa juttua. Joskus vain tuntuu, että pitäisi olla jotain enemmän. Tai haluaisi. En tiedä vielä onko se ajatus sisäistä syntyä vai sitä mitä ajattelen muiden ajattelevan. Jonkinlaista itsetutkiskelua täytyy tehdä. ;)

      Poista
  9. Hyvää pohdintaa. En tiedä mikä minusta tulee isona, mutta haaveita ja unelmia riittää. Tällä hetkellä opiskelen yhteen haaveammattiini ja se tuntuu hyvältä :) Mietin, mikähän on se sinun elämäntilanteesi mikä estää sinua opiskelemasta? Esim itse opiskelen hyvin pitkälti kotoa käsin etänä ja itsenäisesti. Ehkä sinullekin sopisi sen kaltainen aikuisopiskelu? Iltaisin, viikonloppuisin? Vaihtoehtoja löytyy tänäpäivänä. Kannattaisi ainakin selvittää, jos todella haluaisit toteuttaa haaveesi. Siitä ei varmasti haittaa olisi, luulen :)
    Yritän ehtiä vastaamaan tällä viikolla siihen aiemmin heittämääsi keväthaasteeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No nyt on alkanut tuntua, että voisihan sitä työnkin ohella opiskella, mutta kumpaakaan ei silloin voisi tehdä täyspäiväisesti. Työtä pitäisi kuitenkin olla jonkun verran, ettei rahan tulo kauheasti vähene. Asumme pienellä paikkakunnalla ja opiskelutarjonta on aika vähäistä. Mikään ammatillinen aikuiskoulutus ei kiinnosta, eikä työväenopistot. Läheisestä suuremmasta kaupungista mahdollisesti löytyisi jotain kiinnostavaa. Mutta opintojen valintaa vaikeuttaa se, ettei oikeastaan ole mitään selkeää haaveammattia. Niinpä olisi hyvä, kun löytyisi jokin muullatavoin todella kiinnostava aihe opiskeltavaksi. :)

      Poista
  10. "Elämä on pelkkää treeniä", sanoi muuan viisas mies. Harvat ihmiset tietävät ennen jatko-opiskeluja mitä haluavat työkseen tehdä. Kokeilujen ja erehdyksien kautta sitä useasti löytää ns. "oman juttunsa".

    Ja toisaalta ihminenhän muuttuu koko elämänsä ajan, joten miksi ihmeessä pitäisi valmistua yhteen ammattiin ja painaa sitä läpi koko elämän? Nykymaailmassa on todella yleistä, että ihmisellä on elämänsä aikana kymmeniä työsuhteita ja alanvaihtojakin tapahtuu entistä enemmän.

    Aluksi opiskellaan hierojan ammatti, kun halutaan tehdä sitä mistä tykätään. Tämän jälkeen kiinnostutaan hyvinvoinnista laajemmin ja ryhdytään personal traineriksi. Nuorena aikuisena jaksetaan kannustaa asiakkaita urheilemaan ja terveellisiin elämäntapoihin. Sen jälkeen kaivataankin lisää haastetta ja ehkä hieman parempi palkkaista työtä ja aloitetaan työn ohessa valmistautuminen lääketieteen pääsykokeisiin. Kun kolmannella hakukerralla tärppää, niin hypitään onnesta ja iloitaan unelmien täyttymisestä.

    Kahden vuoden lääkisopiskelujen jälkeen huomataan, että tuli haukattua liian iso pala. Jos opiskelu on näin raskasta henkisesti, niin mitä se lääkärin arki sitten on? Ei muuta kun täyskäännös ja uusia tuulia kohti. "Ruuanlaitto on kyllä aina ollut lähellä mun sydäntä ja töitä kokeille on aina. Pitäiskö..."

    Kannattaa siis pitää silmät auki ja tehdä rohkeita päätöksiä elämässä. Pelko epäonnistumisesta ei saa muodostua esteeksi opiskelupaikkaa tai uusia töitä hakiessa. Lääkisvalmennuksen blogissa ( www.laakisvalmennus.fi ) on kirjoitus itsevarmuuden tärkeydestä elämässä. Kannattaa siis olla rehellinen itselleen ja muistaa, että loppupeleissä sinä itse teet päätökset ja myös vastaat seurauksista.

    Nimim. Kohti uusia haasteita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset sanoistasi. Niinhän se on, ettei sitä oikein voi etukäteen tietää, mitä oikeasti haluaa tehdä. Ja voihan niitä intohimoja harrastaa sitten vapaa-ajalla ja työ olla "vain työtä". Kokoajan kasvetaan ihmisinä, jännä nähdä, mihin elämä johdattaa. :D

      Poista